Kullan kallis koti

Hatsumomo

Naaras hymyili lämpimästi uroksen sanoille, ja huokaisi tyytyväisenä toisen läsnäolosta nauttien. "Jos minä saisin valita, jäisin tähän ikuisesti..." Naaras sanoi.

Pian Hatsue laahusti ulos allapäin, ja naaras katsoi Yóuta, joka kehotti antamaan nuorukaisen olla hetken rauhassa. Vaaleaturkkinen nyökkäsi. "Hän on kokenut nuoreen ikään nähden paljon pahaa..." Hatsumomo totesi surullisena.

Pian kaanaankoira havahtui vatsassa tuntuviin liikkeisiin, ja hymy pakottautui väkisin naaraan kasvoille. "Siellä ne kasvavat...kaikesta huolimatta.." Naaras sanoi katsoen vatsaansa, ja sitten Yóuta. "Ne ovat taistelijoita...kuten sinäkin.." Hatsumomo sanoi.

Yóu ja Hatsue.

''Täällä me olemme turvassa jonkin aikaa mutta ei me voida täällä ikuisesti pysyä.'', uros keksittyi nyt ajatuksiinsa, hän ajatteli lähenevää kesää ja tulevia pentuja, mutta myös vaaraa mikä oli lähenemässä lähenemistään, hetki hetkeltä. Ilta läheni ja pian tulisi pimeää, aiemmin käynnyt rottweilerkin oli jo tässä välissä lähtenyt omistajiensa kanssa.

Hatsue kökötti ulkona katsoen taivasta ja miettien, kuitenkin pian kylmä ilma ajoi pennun sisälle, ''Ulkona on tosi kylmä.'', hän sanoi ja meni koriin makaamaan, Michael meni ovelle laittamaan takkiaan päälle, mies oli jo lähdössä.

//Lyhyt.

Hatsumomo

Vaaleaturkkinen tiesi Yóun olevan oikeassa. Vaikka ihmisten luo jääminen houkuttelikin, niin Hatsumomo tiesi, ettei kuuluisi enää heidän luokseen. Pentujen kannalta olisi tietenkin turvallisempaa jäädä lemmikiksi, mutta Hatsumomo ei voinut viedä sitä vapautta jälkeläisiltään, jonka hän itse saisi kokea. Sitä paitsi kaanaankoira tunsi velvollisuudekseen löytää laumansa eloonjääneet ja pitää heistä huolta. Naaras tunsi syvää surua, sillä hänellä oli vahva side alaisiinsa, ja narttu tiesi monen kuolleen.

"Yóu? Monenko luulet heistä jääneen eloon?" Naaras kysyi ajatuksissaan, mutta havahtui Hatsuen saapuessa sisälle.