Kauan toivottu jälleennäkeminen ( Unknownsoldier & Shiho )

John
Sakemannivanhus hymähti kuullessaan Ginin nimen.
"Hän onkin." John sanoi ja nautti tuulesta turkissaan. "Gin on mahtava. Hän on reilu, mutta silti oikeudenmukainen johtaja, sekä minun paras ystäväni." John kertoi. "Hänen kaltaista koiraa ei varmaan ole koko maapallolla." John katsoi Damonia. "Ja sitten on vielä Weed. Weed on Ginin poika, yhtä mahtava kun isänsäkkin. Ei varmaan yhtä kokenut, mutta mahtava nuori uros silti."

Damon

"Kaikki ne puheet olivat siis totta." Pentu sanoi hymyillen. "En tiennytkään että ohun päällikköjä on kaksi." Damon sanoi hieman ihmeissään. 'Kun nyt on mahdollisuus kysellä, niin kysympä oikein olan takaa.'. Damon totesi mielessään. Hitaasti pentu käänsi katseensa Johnin suuntaan ja hymyili iloisena. "No, miten se sota meni? Ja kuka se Harakiri edes on?"

John
John murahti kuullessaan Harakirin nimen.
"Harakiri on maailman suurin törkyläjä." John sanoi tiukasti. "Hän on aiheuttanut paljon ongelmia Ohulle ja Ohun liittolaisille viimeaikoina. Harakiri yrittää vallata Futago-solan ja hän haluaa ottaa koko maan itselleen. Hän hyökkäsi Futago-solaan vähän aikaa sitten." John ojensi etujalkansa ja näytti suuren haavan jonka oli saanut sodassa. "Yksi hänen sotureista teki tämän. Sen koiran nimi oli Remus." John puri hampaansa yhteen. Vaikka Remus olikin vain rivisotilas, niin Johnilla ja harmaalla Shikoku-koiralla oli pitkä menneisyys. John kuitenkin katsoi Damonia hymy huulillaan. "Mutta ei niistä lurjuksista ole meille Ohulaisille vastusta. Me saimme Harakirin pakenemaan häntä koipien välissä!" John naurahti.

Damon

Seefferi murahti nähdessään haavat setänsä tassussa. Pentu ei ikinä suvainnut sukulaistensa tai ystäväviensä satuttamista, ja tähän mennessä lähes kaikki sen lähimmäisiä loukanneet olivat saaneet kokea jonkinnäköisen opetuksen. "Kuka se Remus on?" Damon kysyi hieman huolissaan. Seefferin mielikuvitus laukkasi tuhatta ja sataa. Tämä kuvittelu Remuksen suureksi ja terävähampaiseksi tosa-koiraksi, jolle kukaan ei mahtanut mitään.

John
John huokaisi.
"Remus on semmoinen harmaa, Shikoku-koira. Hän oli ennen Tesshinin alainen, mutta petti Koga koirat." John aloitti. "Olen tuntenut hänet jo kauan. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kun toin siskoni Geminin, eli sinun tätisi, vierailulle Ohuun. Näytin hänelle vähän paikkoja kun törmäsimme Remukseen. Se lurjus valehteli meille ja sanoi olevansa Tesshinin nykyinen alainen, vaikka oli jo pettänyt kogat jo kauan sitten. Juttelimme vähän aikaa, mutta pimeän tullessa Remus katosi kun tuhka tuuleen." John katsoi Damonia. "En olisi voinut arvata, että sillä koiralla oli pahat mielessä. Kun lähdin viemään Geminiä takaisin kylään, Remus ilmaantui taas ja..." John puri hampaansa yhteen ja alkoi täristä raivosta. "Tappoi Geminin siihen paikkaan!" John melkein jo iski hampaansa läheisempään puunrunkoon, mutta jollain ihmeellä sai itsensä rauhoittumaan. John veti henkeä ja jatkoi. "Sain voitettua Remusin kaksintaistelussa ja se typerys pakeni. Hautasin Geminin Ohuun, ja käyn hänen haudallaan usein. Kohtasin Remusin suuressa taistelussa, ja tapoin hänet. Hänellä ei ollut oikeutta elää." John lopetti kertomuksensa ja katsoi vuorille.

Damon

Hampaat irvessä Damon kuunteli setänsä kertomusta. Vaikka seefferi ei koskaan ollut edes nähnyt Geminiä, valtasi viha pennun mielen. Damon oli jo aikeissa ehdottaa Remusin käsiin etsimistä, mutta tajusi sitten Johnin tappaneen shikoku-koiran. Pentu meinasi jo kysyä Tesshinistä, mutta ei viitsinyt. Omasta mielestään Damon oli jo kysynyt aivan tarpeeksi.

Nopeasti pentu hypähti alas kiveltä ja katsahti setäänsä. " Mennään jo! "

John
John katsoi pentua hymyillen ja loikkasi alas tämän perässä. John lähti juoksemaan ja vilkaisi Damonia leikkisästi.
"Olet hyvä taistelija, mutta oletko yhtä nopea kuin minä?" John huudahti ja ampaisi kohti vuoria. John arveli että niitä uusia vihollisia oli täällä jossain, eikä halunnut Damonin jäävän niiden koiransyöjien hampaisiin.

Damon

Pentu ampaisi itsensöä täyteen vauhtiin setänsä peröön, mutta Damon oli tietenkin vielä pentuna liian hidas. Damon ei lopettanut juoksemista, vaan sen vauhti kasvoi koko ajan. Se saavutti Johnia, kunnes kompastui terävähköön kiveen ja lensi ilmassa hienon kaaren.

Tömähdys maahan oli kova, ja pentua koski takajalkaan. "John! Auta!"

John
John katsoi taaksepäin ja käääntyi äkisti.
"Damon!" John huudahti ja syöksyi siskonpoikansa vierelle. "Oletko kunnossa?" John kysyi ja katsoi Damonin takajalassa olevaa haavaa. Haava oli aika suuri ja siitä vuosi verta. John puri hampaansa yhteen. "Toivottavasti se ei ole murtunut... Pystytkö seisomaan?" John kysyi.

Damon

Damon oli vasta pieni pentu, eikä se aiemmin ollut tuntenut kovaa kipua, ja tästä syystä seefferi meni lievään shokkitilaan.pentu itse ei huomannut haavaa, mutta kipu oli kova. "En tiedä.." vastasi Damon kiukkuisena. Hitaasti, huuli väristen pentu alkoi nousta ylemmäs. Pikkuhiljaa pentu oli taas jaloillaan, ja kokeili miltä kävely tuntui.

Kokeiltuaan kävelyä pentu huokaisi. "Pystyn kyllä kävelemään, mutta en voi varata tälle jalalle paljoa painoa."

John
Vanhus tarkasteli haavaa. John oli nähnyt monia murtuneita jalkoja elämässään, ja Damonin jalka ei näyttänyt murtuneelta. John huokaisi.
"En usko että se on murtunut. Luulen että se on vain hieman niksahtanut." John sanoi ja hymyili hiukan. "Huomaat kyllä, että vähän ajan päästä kipu alkaa hellittää." John sanoi ja seisoi Damonin vieressä. "Jos siltä tuntuu, niin voit nojata minuun. Gajou ei ole enään kaukana." Sakemannivanhus lohdutti pentua.

on

"Kiitos, mutta voin kävellä itsekin.." Damon sanoi jokseenkin hiljaisesti ja lähti hölkkäämään eteenpäin. Haavaan särki vielä jonkin verran, mutta kipu alkoi pikkuhiljaa laantua. Hölkkäämisestäkin tuli pikkuhiljaa helpompaa. "Ei se satu enää niin paljon."

// lyhyt //

John
Sakemannivanhus nyökkäsi ja lähti seuraamaan Damonia. John huomasi että kipu Damonin jalassa alkoi hellittää ja tämä sai vanhuksen hymyilemään.
"Sanoinhan minä että toipuisit pian." John sanoi hilpeästi. "Taidamme todellakin olla samaa lihaa ja verta, sillä minun sukuni ei pienestä hätkähdä."

Damon

Damon nyökkäsi ylpeänä setänsä sanoille ja alkoi harppoa eteenpäin jo hieman ripeämpään tahtiin. Kerran, Damonin vielä ollessa Hidetoshilla, eräs Länsi-Siperianlaika Pamela oli väittänyt Johnin sukulaisia hirviöiksi, ja käynyt Damonin kimppuun. Muut koirat olivat tietenkin tulleet avuksi, jonka takia Pamela vetäytyi omiin oloihinsa. Tapahtuman jälkeen Pamela kävi aina Damonin kimppuun nähdessään tämän. Nartun outoon käytökseen ei ikinä saatu selville syytä, sillä tämä jouduttiin lopettamaan

"Onko muuten vielä pitkä matka?"

John
Vanhus hymyili pennulle ja käveli tämän rinnalla. John ajatteli miten hänen omat pentunsa voivat. Sakemanni ei ollut vielä saanut vihiä Ryukibasta.

Damonin kysymys sai Johnin havahtumaan.
"Ei ole. Vielä vähän matkaa..." John sanoi. Pian kaksikko saapui aukiolle ja John katsoi Damonia. "Perillä ollaan. Tervetuloa Gajoulle." John sanoi ja katsoi ylpeänä korkeaa kivikkoa. Vanhus muisteli aikaa, kun Akakabuto oli vielä hengissä, ja kuinka nuorempi John oli silloin syöksynyt satojen muiden kanssa ensimmäistä kertaa tätä paikkaa kohti.

Damon

"Hyvä, alkaa nimittäin tällainen kokoaikainen kävely ärsytettää!" Totesi Damon tuimana. Pentu turhautui hyvin helposti, joskus aivan turhistakin asioista.

Pentu tuijotti suurta kiviröykkiötä häkeltyneenä sen suuruudesta."Wow!" pääsi pennun suusta.

John ja Hazuki
John naurahti itsekseen nähdessään Damonin reaktion. John lipaisi huuliaan ja katseli ympärilleen.
"Mennään etsimään tovereitani." John ehdotti ja lähti kävelemään Gajouta kohti.

Hazuki hoiperteli yksinään Gajoun takana olevassa metsässä. Haava uroksen kyljessä oli entistäkin kipeämpi, mutta husky ei välittänyt.
"Jestas sitä Yumia..." Hazuki huokaisi ärtyneenä ja katseli ympärilleen. Vaikka Hazuki tiesi että Yumi pärjäisi yksinkin, hän oli silti huolissaan tyttärestään. Mitä jos Ne kannibaalit hyökkäisivät uudestaan, ja Yumi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi?

//aattelin että voitas luoda uusi aihe gajyolle? //

//Yep, aloitan pelin samalla nimellä //